Alpi Koponen muistelee puiden uittoa ja siihen liittyviä töitä sota-aikana ja sen jälkeisenä aikana. Hän kertoo, kuinka puita uitettiin Solojärvelle ja kuinka koskipaikkoja räjäytettiin, jotta uitto sujuisi ilman ruuhkia. Vaikka vesilaki rajoitti jokien muokkaamista, sota-aikana näitä rajoituksia ei noudatettu yhtä tiukasti. Alpi kertoo myös Inariin muutosta ja työstään puomitusten ja mittauksen parissa. Hän mainitsee, kuinka hän ja työtoverinsa merkitsivät puomilenkkejä saksalaisten merkkien mukaan, jotta puut eivät sekoittuisi muiden uittopuiden kanssa. Saksalaisten rakentamat sillat vaikuttivat uittoon, sillä ne olivat ahtaita ja vaativat erityistä valvontaa, jotta tukit eivät kasaantuisi ruuhkaksi.
Työtehtävät vaihtelivat, ja Koponen toimi välillä kokin apulaisena sekä varastotyössä. Hän osallistui myös mittausryhmään, jossa puita mitattiin tarkasti – yksi mies mittasi paksuutta, toinen pituutta ja kolmas löi merkit puiden päihin. Tukit oli kaadettu jo edellistalvena, ja niitä uitettiin edelleen kohti sahoja, kuten Salmijärven sahan suuntaan. Puiden hinaaminen oli tarkkaa työtä. Niitä sidottiin suuriksi lautoiksi ja hinattiin hinaajilla, jotka käyttivät vaijereita ja ankkurointia etenemiseen. Tuuli saattoi hidastaa matkaa, ja joskus tukkeja jouduttiin ajamaan saarien suojiin.
Saksalaiset jättivät jälkeensä paljon omaisuutta, kuten puomien yhdistämiseen käytettyjä kettinkilenkkejä. Sodan jälkeen nämä siirtyivät venäläisten haltuun. Koponen ei itse ollut mukana hinaustoiminnassa, mutta hän kuuli työtovereiltaan, kuinka operaatioita toteutettiin ja miten puut kuljetettiin eteenpäin, mahdollisesti aina Kirkkoniemeen ja merelle asti.
