Heikki Kiviniemi kertoo evakkoretkensä vaiheista ja kokemuksistaan sodan jälkeen. He kuvailevat, kuinka heidän perheensä palasi evakosta keväällä, kun taistelut Lapissa olivat vielä käynnissä. Saksalaiset olivat kaivaneet puolustuslinjoja alueelle, ja sodan jäljet näkyivät edelleen maisemassa. Heikki mainitsee Ylivieskan uutiset, jotka kertoivat saksalaisten poistumisesta Inarista, mikä herätti toivoa, vaikka epävarmuus Suomen tulevaisuudesta vielä varjosti tunnelmaa.
Heikki muistelee erityisesti tapausta, jossa hän ja hänen äitinsä joutuivat miinakentälle. 11-vuotiaana hän havaitsi maassa poikkeavasti kohonneita kaarnanpaloja, jotka osoittautuivat miinojen merkinnöiksi. Heikki opasti äitiään kontaten ja tarkkaan harkiten, mihin tämän kannatti astua. Lopulta he selvisivät kentän läpi, ja äiti liikuttui syvästi tilanteesta. Myöhemmin pioneerit raivasivat alueelta yli 300 miinaa.
Lisäksi Heikki kertoo tapauksista, joissa paikalliset asukkaat ja sotilaat menehtyivät miinoihin vielä sodan jälkeenkin. Hän mainitsee useita tuttuja, kuten Arffmanin ja Huhtamellan Antin, joille miinat aiheuttivat vakavia vammoja. Myös porot joutuivat usein miinojen uhreiksi.
Hän mainitsee tapauksesta, jossa pioneerit purkivat kenttää, ja yksi suuri pommi räjähti, aiheuttaen useita kuolonuhreja. Hän kuvailee tapahtumaa, jossa yksi mies istui pommin päällä ohjaten sitä vaijerilla, mutta räjähdys vei mennessään kaikki lähistöllä olleet.
Heikki myös muistaa tarinan, jonka mukaan saksalaiset olisivat piilottaneet konjakkivaraston lentokentän alueelle. Huhut aiheuttivat paljon etsintöjä, mutta löytöjä ei juuri tehty. Heikki mainitsee, että tarina konjakista saattoi olla vain vanhojen vartijoiden pilailua.
Heikki jatkaa kertoen omia kokemuksiaan aliupseerikoulussa Imatralla. Hän loukkasi selkänsä koulutuksen aikana, mutta hänen annettiin silti jatkaa, kunnes selkäkivut muuttuivat niin pahoiksi, ettei hän enää pystynyt liikkumaan ilman tukea. Lopulta hänet määrättiin sairastuvalle, jossa vanha majuri totesi, että Heikin on parempi levätä.
Hän vietti sairaalassa lähes kaksi kuukautta, mutta juuri kun hän oli toipumassa ja valmistautumassa palaamaan palvelukseen, kasarmilla puhkesi sikotautiepidemia. Koska Heikki ei ollut sairastanut tautia, hänet asetettiin eristykseen varotoimenpiteenä. Eristysaikaa pidennettiin aina, kun huoneeseen tuotiin uusi potilas, jolla todettiin sikotauti. Näin Heikin sairaala-aika venyi entisestään.
Eristyksen aikana Heikki kohtasi erään toverinsa, joka oli tunnettu pelleilystään hoitajien kustannuksella. Tämä kaveri joutui lopulta takaisin palvelukseen, mutta palasi pian takaisin, kun ei kyennyt selviytymään koulutuksesta.
