Tarinassa Vilho Mannermaa kertoo omasta kokemuksestaan, kuinka myöhäissyksyllä 1958 useampi vene lähti yhdessä Partakosta kohti Sevettijärveä suuren kuorman kanssa. Matkalle lähdettiin yötä vasten. Veneisiin oli lastattu sementtiä, tiiliskiviä ja terästä niin paljon kuin veneet vain kantoivat uppoamatta. Inarijärvi oli aivan tyyni, mutta vallitseva pimeys tuotti haasteita. Veneissä oli toki paristokäyttöisiä lamppuja, joilla mm. ilmoitettiin toisille venemiehistöille oma sijainti ja matkan suunnat.
Yksi veneistä törmäsi jo alkumatkassa kärjessä kulkevaan veneeseen, mutta siitä selvittiin säikähdyksellä. Alkoi sataa lunta ja tuuli puhalteli puuskaisesti. Vilho Mannermaan ja hänen veljensä Sulon vene ajoi ennen pitkää pinnanalaisen kiven päälle. Vene jäi vaaralliseen asentoon: keula oli melko lailla ylhäällä ja perä puolestaan lähes veden alla. Lopulta tarinan kertoja riisuuntui ilkosilleen ja meni veteen seisomaan kiven päälle. Heillä sattui olemaan mukanaan puinen kanki, jonka avulla Vilho sai kangettua veneen tuuma tuumalta pois kiven päältä. Tällä välin oli kuitenkin toinenkin vene ajanut toisen kiven päälle. Vilho Mannermaa sai kangettua lopulta senkin irti.
Näiden veneiden miehistöt rantautuivat lopulta läheiseen saareen pimeän ajaksi. He saivat tehtyä kelvollisen nuotion, jonka äärellä lämmitellen he odottivat aamunkoittoa. Aamun valjettua lähtivät miehet kuormineen jatkamaan matkaa, ja jonkin matkan päästä he saivat kiinni kärjessä kulkevan veneen, jonka miehistö oli myös viettänyt pimeän ajan saaressa tulen äärellä.
