Mirjam Kiviniemi kertoo lapsuudestaan ja siitä, kuinka hänestä tuli sotalapsi Ruotsiin toisen maailmansodan aikana. Hän kuvailee, ettei kokenut lähtöä erityisen surullisena, sillä hänen isänsä teki päätöksen lasten evakuoinnista hyvissä ajoin, ymmärtäen sodan uhan. Ruotsiin lähtö oli jännittävä ja tuntematon asia, mutta vanhemmat valmistelivat lapsia siihen mahdollisimman rauhallisesti.
Mirjam ja hänen sisarensa Terttu saivat matkustaa yhdessä laivamatkan ajan. He muistavat laivan olleen suuri ja turvallinen, sen äänet lohdullisia sodan hälytyksiin verrattuna. Matka toi rauhallisen olon, sillä pommitusten pelko oli hetkeksi poissa. Tukholmaan saavuttuaan lapset vietiin suureen sairaalaan, joka oli muutettu vastaanottokeskukseksi. Siellä oli satoja muita suomalaislapsia. Ennen sijoittamista perheisiin jokaiselle tehtiin perusteellinen terveystarkastus ja rokotukset.
Sairaalassa Mirjam ja Terttu kuitenkin erotettiin toisistaan, sillä Terttu vietiin eri osastolle. Mirjam muistaa, kuinka Terttu huusi hänen peräänsä koko yön, mutta ruotsalaiset hoitajat eivät ymmärtäneet, mitä lapsi yritti sanoa. Viikon ajan Mirjam oli karanteenissa muiden lasten kanssa, eikä saanut poistua huoneestaan. Lopulta, kun lapset siirrettiin eteenpäin, heidät asetettiin riviin ja "kaupattiin" perheisiin. Juuri ennen valintatilaisuutta Mirjam kuuli kaukaa pienen tytön huutavan "mimma!", ja huomasi Tertun juoksevan hänen luokseen. Koska sisarukset tunnistettiin samaksi perheeksi kuuluviksi, he saivat jatkaa yhdessä.
He viettivät yön mukavassa ympäristössä, saivat pehmolelut ja nukuivat ensimmäistä kertaa pitkään aikaan rauhassa. Seuraavana päivänä heidät vietiin junaan, joka kiersi eri puolilla Ruotsia jättäen lapsia eri asemille. Matkan ajan lapsilla oli kaulassaan laput, joissa luki heidän nimensä ja kotipaikkansa. Junamatka oli pitkä ja tuntematon, ja monilla lapsilla ei ollut saattajia.
Mirjam ja Terttu päätyivät Ruotsin maaseudulle, jossa heidät lopulta otti vastaan ystävällinen ja lämmin nainen. Mirjam muistaa erityisesti, kuinka rouvan käsi tuntui turvalliselta, ja vaikka hän ei ymmärtänyt järjestelyistä mitään, hän tunsi heti, että he olivat hyvässä hoidossa. Heidät vietiin rouvan kotiin, joka tuntui ylelliseltä verrattuna Suomen vaatimattomiin oloihin sodan keskellä. Talossa oli kauniita huoneita, lämpimiä silkkilakanoita ja ruokapöytä täynnä herkkuja.
Perheen kaksospojat ihmettelivät uusia pieniä suomalaisia tyttöjä ja olivat heistä kovin kiinnostuneita. Mirjam koki uuden ympäristön lähes paratiisina, sillä Suomen puolella kaikki oli mennyt niin köyhäksi ja ankeaksi sodan myötä. Kuitenkin jo seuraavana päivänä heidän täytyi lähteä taas eteenpäin. Rouva saattoi heidät junalle ja vannotti konduktööriä huolehtimaan siitä, että tytöt pääsisivät oikeaan määränpäähän.
Vuosikymmeniä myöhemmin Mirjam sai tietää enemmän tästä ystävällisestä naisesta. Hän kuuli, että rouva oli myöhemmin kertonut muille, kuinka hänelle oli sodan aikana tullut kaksi pientä tyttöä, ja että hänen kaksospoikansa olivat haltioituneita heistä. Yksi kuulijoista tunnisti tarinan ja kertoi Mirjamille, että kyse oli juuri hänestä ja hänen siskostaan. Näin hän sai vahvistuksen siitä, että heidän matkansa alkuvaiheen pelastus tuli ihmiseltä, joka todella välitti heistä.
Mirjam muistaa, kuinka he oppivat Ruotsin kielen vain kahden kuukauden aikana.
Kun sisarukset oltiin sijoitettu uuteen paikkaan, erään kerran he suunnittelivat siskonsa kanssa karkaavansa paikasta, koska paikka ei viihdyttänyt. Eräänä iltana kun sitten karkumatka alkoi, tyttöjä alkoi kuitenkin pelottaa ja he menivät takaisin.
1943 alkoi suomalaisten lasten palautus takaisin Suomeen. Mirjamin isän pyynnöstä ja hänen sairastumisen takia, lapset pysyivät Ruotsissa vielä pidemmän aikaa, kunnes he 40-luvun puolivälin aikaan palasivat Suomeen ja menivät setänsä luo Kokkolaan. He olivat jo kuitenkin unohtaneet Suomen kielen ja aloittivat Kokkolassa ruotsinkielisessä koulussa.
Myöhemmin Mirjam jatkoi koulunkäyntiä Sysmässä, jossa hänen piti opetella suomen kieltä uudelleen. Hän muistelee, kuinka opettajat olivat ankaria ja kuinka koulun rehtori ja historian opettaja sai Mirjamin erityisen kiinnostuneeksi historiasta. Mirjam alkoi käydä ahkeraan Sysmän kirjastossa, jossa hän luki suomen kieltä ja näin hitaasti oppi kielen uudelleen.
1955 syksyllä Mirjam tapasi Heikin Ivalon yhteistalolla tansseissa.
