Kalle Vikeväkorva kertoo vanhasta lossista, joka kulki joen yli puisten ja myöhemmin rautavaijereiden varassa. Aluksi ihmiset ja autot kuljetettiin veneellä, mutta myöhemmin käyttöön tuli puulossi ja lopulta myös rautalossi. Lossimatka kesti noin 4–5 minuuttia, ja se kuljetti kerralla pari henkilöautoa tai yhden kuorma-auton. Lossinhoito oli perhekeskeistä työtä, ja Kallen perhe osallistui sen pyörittämiseen.
Lapsuusmuistoihin kuuluu leikkiminen lossilla ja sen ympäristössä. Eräs vaarallinen tilanne sattui, kun Kalle putosi veteen, eikä osannut uida. Hän päätyi istumaan joen pohjaan, kunnes lopulta onnistui konttaamaan rantaan. Isä ehti nostaa hänet ylös juuri ennen kuin tajunta katosi.
Lossin rinnalle rakennettiin ensin väliaikainen puusilta ja lopulta pysyvämpi rautasilta, jonka rakentaminen ajoittui toisen maailmansodan aikaan. Lossitoiminta jatkui urakkapohjaisena ja myöhemmin valtion rahoittamana. Kalle itse työskenteli lossilla teini-ikäisenä ennen kuin siirtyi muihin töihin, kuten metsätöihin.
