Kalevi Rauhala kertoo nuoruuden kesästään, jolloin hän ja hänen isänsä lähtivät soutamaan Inarijärvelle kalastusmatkalle. Heidän matkansa alkoi hevoskyydillä, ja perille päästyään isä tarkkaili aaltoja suunnistaakseen oikein. Matkan varrella he pysähtyivät keittämään kahvia ja keräsivät vesilinnun munia, joita keitettiin leivän lisukkeeksi. Perillä he tapasivat tuttavat, Matti ja Eero, joiden kanssa vietettiin kolme viikkoa nuottaa vetäen ja siikaa keittäen. Paluumatkalla he joutuivat vetämään venettä köysillä kannasten yli ja kulkivat monien jokien ja järvien kautta. Eräs pelottava hetki koitti, kun Kalevi säikähti selkänsä takana kuuluvaa kovaa ääntä – hän luuli sen olevan karhu, mutta kyseessä oli hanhiparvi, joka laskeutui veteen.
Lisäksi Kalevi muistelee maatalouskerhon aktiivista toimintaa, jossa nuoret oppivat viljelyä ja kalustetöitä. Hän itse osallistui pellavan käsittelyyn ja sen valmisteluun lankatehtaita varten. Viljely oli sodan jälkeen tärkeää, ja Ivalossa järjestettiin maatalousnäyttely, jossa Kalevin isän tuoma kaura herätti ihastusta pitkän kasvunsa vuoksi. 1930-luvun alussa Ivalo alkoi kehittyä kunnan keskukseksi, ja uusia asukkaita muutti paikkakunnalle. Kylän laidalla Kalevi huomasi ikkunasta nuorten tyttöjen tanssivan eräässä talossa, mikä herätti uteliaisuutta, mutta hänen tutustumisyrityksensä jäi kesken. Lestadiolaisuuden vaikutus alueella näkyi siinä, että tanssimista paheksuttiin ja siitä muistutettiin herkästi.
